 |
| Paulino Grefa koulun viidennen luokan oppilaita. |
Paulino Grefa koulu sijaitsee Chambiran kylässä lähellä läänin pääkaupunkia, Tenaa.
Vuosi sitten, ensimmäisellä vierailullani koululla koulun rehtori ja opettajat eivät oikein osanneet päättää halusivatko erityisopettajan koululle vai eivät.
Toisaalta opettajat odottivat erityisopettajan saapumista, koska hän veisi heidän luokistaan hankalat oppilaat, ja toisaalta he pelkäsivät erityisopettajan houkuttelevan koululle lisää kummallisia vammaisia oppilaita.
Ensimmäisen vierailuni aikaan koulussa oli kolme vammaista oppilasta sekä useampi oppilas jolla oli oppimisen erityistarpeita.
Kuulovammaisella pojalla, yläkoulun oppilaalla, oli kuulolaite ja opettajat olivat häneen varsin tyytyväisiä. Sulautuihan hän joukkoon muiden mukana ja oppi suorastaan varsin nopeasti. Eikä siis aiheuttanut opettajalle lisätöitä tai stressiä.
Kaksi vammaista tyttöä, fyysisesti vammainen, pienikokoinen oppilas, ja kehitysvamminen nuori tyttö sen sijaan olivat hankalampia tapauksia.
 |
| Koulun ensimmäisen luokan oppilaita. |
 |
| Erityisluokan oppilaita opettajansa kanssa. |
Opettajien toivomus oli että fyysisesti vammainen menisi erityisluokkaan. Olihan häntä kovin vaikea opettaa kun hän oli niin erilainen.
Muut oppilaatkin olivat kovin vaivautuneita. Vanhemmat olivat valittaneet kun tyttö oli erilainen kuin muut. Eikä hän oikein oppinut.
Osasi kirjoittaa kyllä kauniilla käsialalla mutta ei kuulemma ollenkaan ymmärtänyt että mitä kirjoitti.
Vihjaistiin vähän ihan varmasta kehitysvammasta fyysisen vamman lisäksi.
Toisen oppilaan tapaus oli vielä hankalampi. Tyttö oli jo kymmenen vuotias, eikä osannut lainkaan puhua. Rehtorin mukaan hän käyttäytyi ihan kummallisesti ja oli agressiivinen, sylki ja löi muita oppilaita välitunnilla.
Tyttö oli kuulemma huolittu kouluuun koska hänen isänsä oli koulussa opettajana ja oli uhkaillut ilmiantavansa koulun ja rehtorin jos tyttöä ei kouluun huolittaisi.
Välillä isä kävi kertomassa siitä miten hänen tytärtään oli väheksytty kehitysvamman takia erityiskoulussa. Siellä oli väitetty tytöllä olevan syvän kehitysvamman ja ettei hän ikinä oppisi itsenäisen elämän taitoja. Kuitenkin tyttö kävi itse kaupassa bussilla ja toi kotiin mitä häneltä pyydettiin, maksoi bussin ja osasi pyytää molemmissa paikoissa rahoja takaisin.
Minun tyttäreni oppii aivan varmasti vaikka mitä, isä totesi, jos vain saa opettajan joka haluaa opettaa. Voihan hän jäädä tänne. Rehtori ei halua, eikä luokanopettaja. Sanoo että tytöstä on paljon vaivaa. Mutta minä tiedän lain ja tyttäreni oikeudet.
Koululla on ollut vuosi aikaa kokeilla inkluusion ja erityisluokan toimivuutta. Vierailimme siellä opetusviraston edustajan kanssa lokakuun aikana ja rehtori otti meidät innoissaan vastaan.
Hän kertoi koulussa olevan kaksi fyysisesti vammaista oppilasta, molemmat pienikokoisia mutta eivät toisilleen sukua.
Ylpeänä hän kertoi pienemmän pojan vanhempien ottaneen heihin yhteyttä huolissaan voisiko poika lainkaan mennä kouluun vammansa tähden. Rehtori oli kehottanut ehdottomasti tuomaan, olihan edellisen oppilaan kanssa mennyt niin hyvin. Kaikki opettajat olivat ylpeitä siitä miten tyttö oli oppinut asioita heidän kanssaan ja miten hyvin hän viihtyi yhdessä muiden oppilaiden kanssa.
Pojan vanhemmat olivat varovasti tuoneet hänet. Neljävuotiasta oltiin aina kannettu selässä eikä hän vielä oikein kunnolla ollut oppinut kävelemään. Koulu toikin mukanaan monia haasteita.
Mutta opettajat olivat kärsivällisiä, rehtori opasti sekä esikoululuokan opettajaa, vanhempia että muiden oppilaiden vanhempia. Vammaiset lapset pitää ottaa mukaan kouluyhteisöön, se rikastuttaa meidän kaikkien elämää ja opetusta.
Ylpeänä rehtori kertoi meille miten poika oli otettu mukaan kaikkeen koulun toimintaan. Samalla hän oli oppinut kävelemään paremmin, saanut tasapainoa ja paremman itsetunnon, ystävystynyt luokkatovereidensa kanssa ja vanhemmatkin olivat oikein tyytyväisiä.
Koulussa oltiin selkeästi ylpeitä inklusiivisestä ilmapiiristä. Meidän kouluun ovat tervetulleita kaikki oppilaat, he rikastuttavat koko yhteisön elämää. Ja vammaisilla oppilaillakin on oikeuksia, ei heitä saa syrjiä vammojen vuoksi, rehtori vielä totesi pontevasti.
Vierailun päätteeksi pääsimme erityisluokkaan. Siellä opettaja näytti miten hän opettaa kehitysvammaisia oppilaita joita oli jo kokonainen ryhmä. Siitäkin rehtori oli hyvin ylpeä. Opettaja oli selkeästi tärkeä osa kouluyhteisöä, pidetty ja arvostettu sellainen.
Entä kehitysvammainen tyttö josta kerroin alussa?
Hänestä kerrottiin ylpeästi miten älykäs hän olikaan vaikka ei osannutkaan puhua. Miten paljon tyttö olikaan oppinut vuoden aikana. Ja miten hyvin hän käyttäytyi kaikkien kanssa. Välitunnilla kaikki koulun oppilaat kuulemma ottivat tytön mukaansa leikkeihin. Erityisesti tästä sai kiitosta erityisopettaja joka oli osannut opettaa tyttöä.
Kiitosta ansaitsi varmasti koko koulun henkilökunta, oppilaat ja heidän vanhempansa. Miten saada sama tapahtumaan toisillakin kouluilla?
Vierailun lopuksi kiitin rehtoria ja kerroin hänelle koulun olevan oikea esimerkki inkluusiosta.
