Vierailu Campana Cochan kichwa-kylän David Miller koululla

Yksi koulun oppilaista.

Tiistaina 23.04.2013 pidimme hankkeen puolesta yhdessä Ecuadorin näkövammaisten keskusliiton (FENCE) kanssa yhdessä tiedotus- ja mielipiteidenmuokkaustilaisuuden vammaisuudesta Campana Cochan kichwa-kylän David Miller koululla. Koulu on Tenasta noin kahden/kolmen tunnin päästä autolla jos kulkee Ahuanon kautta autolautalla Napo-joen yli.

Koulun oppilaita.

Joki oli tulvinut joten me kuljimme suorempaa reittiä Nuevo Paraison kichwa-kylän kautta joka on noin kahden ja puolen tunnin matkan päässä Tenasta. Sieltä pääsee normaalisti suoraan Napo joelle josta voi ottaa kanootin joen yli ja toisella puolella noustaan jyrkkää mäkeä pitkin melkein suoraan jo koululle. Mukana oli itseni lisäksi, Teijo Sormunen, hankkeen sihteeri Betty Shiguango ja kaksikielisen opetusviraston uusi inklusiivisen ja erityisopetuksen koordinaattori Jenny Tapuy. Toisella autolla pitempää reittiä pitkin kulkivat ecuadorilainen hankekoordinaattori Rolando Escola, kylätyöntekijä Santiago Cubi ja FENCEn edustajat Sandra Burbano, Kleber Guerra ja Joaquin Rodriguez.

Oppilaat kuuntelevat kiinnostuneena esitystä.

Koska joki oli tulvinut matka ei ollut ihan yhtä suora vaan jouduimme jättämään auton kauemmaksi ja sitten rämpimään mutaa pitkin tulvineelle joelle saakka. Minulla oli ensin crocsit jalassa mutta jouduin sitten ottamaan pois nekin sukkien lisäksi koska polveen saakka yltävä muta imi ne sisälleen. Sitten römmin siinä mudassa ja yritin olla ajattelematta miten paljon ötoköitä siinä vilisee.

Koulun oppilaita.

Joelle päästäksemme meidän oli väisteltävä tulvan muodostamia muta-vesilätäköitä rantakiviä pitkin. Teijo ryntäsi suoraan lätäkköön pesemään jalkansa, eikä onneksi kuollut koska tuollainen seisova mutavesi on juuri myrkyllisen manta-raya kalan lempi lekottelupaikkoja. Eikä se tykkään yhtään siitä jos joku astuu sattumalta sen päälle.

David Miller koulun oppilaita.

Rantakivienpäällä kiipeiltyämme muutaman sadan metrin ajan. Loppumatka oli jo varsin tasaista, alkuun vain kiivettävänä isompia kasoja, päädyimme Napo-joen rannalle. Joki oli kasvanut melkoisesti ja vesi oli ruskeaa ja mutaista. Toisella rannalla saattoi hyvin nähdä kanootin jonka piti olla meitä vastassa. Ja kyllähän se kanootti siellä oli, kuljettajaa vaan ei näkynyt. Vaikka olin soittanut koululle etukäteen ja he lupasivat ilmoittaa kuljettajalle että odottaisi meitä veneineen.

FENCEn edustajat Sandra Burbano ja Kleber Guerra näyttävät miten näkövammaista voi ohjata.

Onneksi odotus ecuadorilaisittain oli varsin lyhyt, vain 45 minuuttia jonka vietimme levetän ja jalkoja pesten. Itse myös laitoin uuden kerroksen hyttysmyrkkyä entisen tilalle ja sitten kaivoin matkalle varaamani ipadin ja aloin lukemaan kesken jäänyttä kirjaa. Mitäs sitä aikaa hukkaan laittamaan. Betty ja Jenny keskustelivat rattoisasti keskenään ja Teijo yritti tipauttaa itsensä kiviltä jokeen. Kerroin hänelle että joessa asuu juuri tällä kohdalla iso boa joka tykkää syödä myös ihmisiä. Se onneksi laannisti hänen uimaintoaan, kuulemma olisi muuten päässyt hyvinkin helposti toiselle puolelle jokea uimalla.

Oppilaat tutkivat Braille aakkosia.

Kanootin kuljettajan vihdoin saavuttua kello oli kahtakymmentä vailla kaksitoista eli meillä oli vielä ruhtinaallisesti aikaa kaksikymmentä minuuttia ennen ohjelman alkamista. Jokikivien päällä tasapainotellessani tipahdin melkein itse jokeen ja vedyn Jennyn mukanani kanootin alle. Onneksi mitään pahempaa ei kuitenkaan tapahtunut. Kamerat ja hankkeen projektorikin säilyivät kuivina.

Kleber kilpailee helmitaulun kanssa oppilaita vastaan laskutehtävien ratkaisussa.

Kanootista selvittyämme mediän piti kiivetä jyrkkää seinämää ylös johon oli sateiden ansiosta syntynyt pieni puro/joki juuri kallioon hakattujen askelmien kohdalle. Ylös meno sujui kohtuullisen helposti, takaisin tullessa olikin sitten jo ongelmia. Onneksi sain kamerat ja muut varusteet muille ja tarvitsi huolehtia vain oman niskan ehjänä pysymisestä. Takaisin mennessä meillä oli myös David Miller-koulun erityisopettaja Daniel mukana ja hän opasti meidät mudan ohi viidakon kautta autolle. Oli oikein mielenkiintoista kulkea puiden alta jonkun chakralle (maapalstalle) ja sieltä tielle ja vihdoin autolle.

Hokey Pokey, eli sadetanssi, oppilaiden kanssa.

Koululla meillä oli suunniteltuna kaksi eri ohjelmaa. Ensin pidimme tiedotustilaisuuden koulun oppilaille. David Miller on sekä ala- että yläkoulu ja lukio joten oppilaita oli mukana hyvin monen ikäisiä. FENCEn väki kertoi heille nakövammaisuudesta ja erityisen mielenkiintoista oppilaiden mielestä oli valkoisen kepin käyttäminen. Moni vaikuttui myös esityksen pitäjän Kleberin Braillen-taidoista ja nopeasta helmitaulu laskukyvystä. Minä puolestani laulatin ja tanssitin lapsia ja esitin heille pari videota joissa he saattoivat nähdä vammaisia lapsia.

Vanhempia iltapäivän tilaisuudessa.

Iltapäivällä toistimme saman ohjelman vanhempien kanssa. Paikalla oli sekä vammaisten että ns. normaalilasten vanhempia. Hankkeen tavoitteena on sekä valistaa ihmisiä vammaisuudesta, sen ehkäisystä että vammaisten oikeuksista mutta myös lisätä tietoa uudesta erityisopetusmallista. On tärkeää että oppilaiden vanhemmat tuntevat mallin ja ymmärtävät miksi vammaiset lapset käyvät koulua heidän lastensa kanssa.

Oppilaiden vanhempia iltapäivän tilaisuudessa.

Suurin osa paikalla olevista vanhemmista ymmärsi jonkin verran espanjaa mutta varmuuden varalta käänsimme ohjelman heille kichwaksi. Itsekin onnistuin jo tervehtimään heitä kichwaksi. Alli chishi yaya mamakunapash. Alli shamuskachu kay chishi kaypi yachana wasita. Ñuka Joanna shutimi. Hyvää iltapäivää äidit ja isät. Tervetuloa tänä iltapäivänä tähän kouluun. Minun nimeni on Joanna.

Hankkeen sihteeri Betty Shiguango käänsi puheenvuorot kichwaksi.

Kääntäjänä toimi hankkeen sihteeri Betty Shiguango joka on itse amatsoonasin alueen kichwa ja kotoisin Archidonan kanttoonin Yawarin kichwa-kylästä.

Vanhemmista oli hauska katsella tovereidensa seikkailuja valkoisen kepin kanssa silmät sidottuna.

Iltapäiväohjelman yleisöä.

Oppilaiden vanhemmat kokeilivat kävelemistä valkoisen kepin kanssa silmät sidoittuna.

Kokeiluun osallistuneet kertoivat kokemuksistaan ja miltä oli tuntunut kulkea silmät sidottuna.

Jouduimme lopettamaan tilaisuuden kesken koska alkoi sataa niin kovasti että puhetta ei enää kuullut äänentoistolaitteista huolimatta. Ihmisten osoittama mielenkiinto sai kuitenkin hyvälle mielellä ja tunsimme onnistuneemme.