Ajatuksia syistä miksi Jumala sallii vammaisuuden

Muistatte varmasti Uudesta Testamentista kohdan jossa Jeesus parantaa sokean miehen. Samalla häneltä kysyttiin miksi mies oli sokea, oliko hän tehnyt syntiä vaiko hänen vanhempansa. Tämä ajattelumalli on täällä edelleen vallalla. Vammaisuus on rangaistus ja siksi hävettävä asia. Monet alkuperäiskansojen kylien vanhemmista kertovat miten vaikea on kulkea lastensa kanssa julkisilla paikoille juorujen ja pahojen puheiden takia. Onhan se mielenkiintoista pohtia mikä synti on aiheuttanut lapsen vammaisuuden.
Minulle onkin ollut tärkeä puhua opettajille siitä miten Jeesus ei koskaan kutsunut vammaisuutta rangaistuksesta. Ja hän jopa puhui ajatusta vastaan että se olisi synninstä aiheutunutta. Monelle opettajalle tämä on ollut hämmästyksen aihe. Varsinkin kun olen mennyt niin pitkälle että olen sanonut vammaisten lasten olevan lahja Jumalalta. Mutta itse olen niin oppinut kokemaan. Jeesus puhuu siitä miten mitä teemme näille vähäisille teemme hänelle ja vammaiset lapset ja aikuisetkin ovat varmasti kaikkein vähäisimpiä mitä maailmasta löytyy. Niinpä meillä on varsinainen etuoikeus palvella Jumalaa suoraan kun palvelemme vammaisia.
Iso hyppy ajatusmallista jossa vammaisuutta pitää hävetä ja pelätä mutta varmasti Jumalalle mahdollinen.
Tänään sain taas nautinnokseni nähdä miten opettajat huomasivat inkluusion olevan mahdollista. Ja ymmärsivät voivansa opettaa vammaisia lapsia luokkahuoneessaan muiden oppilaiden mukana. Tuottaahan se lisää työtä mutta antaa myös meille mahdollisuuden kasvaa ammattilaisina ja erityisesti ihmisinä.
Itselläni on usein ollut mielessä pikkuinen down syndrooma tyttö Bajo Ongotan kylästä. Tapasin Sisan ollessani arvioimassa alakoulun oppilaita. Hän on vasta neljä vuotias ujo pikkutyttö. Sisa olisi kovin mielellään lähtenyt kotiin äitinsä mukana mutta suostui vielä koulun jälkeen juttelemaan vieraan naisen kanssa. Tosin juttelusta ei tullut paljoa kun tyttö ei osannut vielä puhua. Jostain syystä hän jäi mieleeni koululla käynnin jälkeen ja samoin tuo oudolta tuntuva nimi, Sisa.
Vasta kaksi viikkoa sitten aloitin, vihdoin ja viimein, kichwa-tunnit aivan oikeasti ja sain selville että sisa tarkoittaa kukkaa. Oli ihana ajatella jo vanhemman puoleista pariskuntaa jotka olivat antaneet viimeiselle lapselleen, vammaiselle pienelle tytölle, nimeksi kukka. Ehkä se kuvastaa sitä miten kauniiksi he tytön tunsivat. Ainakin äidin asenteesta tytärtään kohtaan saattoi huomata rakkauden ja välittämisen.
Kiitoksia siitä kaikesta tuesta ja rukouksistanne. Ne ovat hyvin tärkeitä minulle ja antavat voimaa ja turvaa tuoda Jumalan rakkautta ja välittämistä näille kaikille pikku kukkasille täällä.