María Dolores Shiguango - erityisopettaja

María Dolores Shiguango

Maria Dolores Shiguango on Napon läänin kaksikielisen kulttuurien välisen opetusviraston (DIPEIB-Napon) opettaja. Hänellä on alempi korkeakoulututkinto pedagogiasta ja hän on työskennellyt 21 vuotta opettajana eri puolilla maata ja eri luokka-asteilla. Maria Dolores Shiguango toimi myös kaksi vuotta Napon läänin lastensuojeluviraston päällikkönä sekä kuusi vuotta Mondayacu-Wamani opetusverkon johtajana. Hän on jo isoäiti ja yhdellä hänen lapsenlapsistaan on liikuntavamma. Tyttärentyttären synnyttyä kukaan perheessä ei tiennyt mitä tehdä, vamma oli heille suuri suru. Perinteisesti kichwa-yhteisössä vammaisuus nähdään hyvin negatiivisena asiana, rangaistuksena vanhempien synneistä tai jopa paholaisen vaikutuksena raskauden aikana.

Perhe taisteli yhdessä lapsen kuntoutuksen puolesta. Hänen lantionsa ja lonkkansa on suoristettu leikkauksen avulla ja tyttö on jo oppinut kävelemään sekä käy esikoulua muiden lasten kanssa. Lapsenlapsen vammaisuus oli kuitenkin suuri suru Maria Doloresille eikä hän saattanut ymmärtää sitä.

Hankkeen toimistossa.

“Me emme tienneet vammaisuudesta, emmekä ymmärtäneet mistä se johtuu”, Maria Dolores kertoo kyynelten välistä, “tyttäreni häpesi lastaan eikä halunnut alkuun näyttää omaa tytärtään kenellekään. Minä sanoin hänelle että meidän täytyy taistella lapsen puolesta, etsin lääkärit ja sain tytön hoitoon ja leikkaukseen. Alkuun tyttäreni vain itki mutta minä sanoin hänelle että nyt sinä olet äiti etkä voi vain ajatella itseäsi, sinun pitää ajatella lastesi parasta. Nyt tyttärentyttäreni jo kävelee, eivät hänen jalkansa ole aivan suorat, mutta hän pystyy jo kävelemään. Taistelemista se oli, mutta nyt hänen äitinsäkin jo ymmärtää ettei tytössä ole mitään vikaa ja voimme kaikki olla ylpeitä hänestä”.

Maria Doloresin elämä on ollut taistelua lapsuudesta lähtien. Alakoulunsa hän kävi kichwankielisessä koulussa kyläyhteisössään, yläkouluun hän joutui tulemaan Archidonan kaupunkiin, espanajankieliseen nunnien pitämään tyttökouluun.

María Dolores kertoo työstään DIPEIB-Napon henkilökunnalle.

“Se oli kauhea muutos, Maria Dolores muistelee, “alkuun en uskaltanut edes puhua koska kaikki katsoivat minua kummallisesti. Katso tuota intiaania, he sanoivat, ei tuo intiaani osaa edes puhua espanjaa. Ja se oli ihan totta, en minä osannut ensin puhua kunnolla espanjaa. Kerran jouduin tappeluun luokkatoverini kanssa koska hän kutsui minua päin naamaa intiaaniksi. Sorto ja väheksyntä oli kauheaa siihen aikaan. Me emme olleet ollenkaan saman luokan ihmisiä espanjankielisten kanssa”.

FENCEn (Ecuadorin näkövammaisten liitto) edustajien kanssa.

Vapaakirkko ja IPEE järjesti ensimmäisen kurssin opettajille vuoden 2011 syksyllä, ennen varsinaisen vammaishankkeen alkua. Kurssille osallistuvista 28 opettajasta kukaan ei ollut työskennellyt vammaisten oppilaiden kanssa aikaisemmin. Kukaan ei myöskään ollut valinnut työtä vammaisten oppilaiden kanssa vaan heille annettiin vaihtoehdoksi suostua erityisopettajiksi tai joutua irtisanotuiksi. Ymmärrettävästi motivaatio ei ollut kurssilaisten keskuudessa kovinkaan korkea.

Aistiharjoituksia tekemässä.

Zona 2 opetuksen koordinaatio, taustalla alueen erityisopetuksen koordinaattori Myriam Cabezas.

Oppilaansa kanssa omassa luokassa.

 “Minä palasin kuuden vuoden kaudeltani Mondayacu-Wamani opetusverkon johdosta opettamisen pariin, toteaa María Dolores, “olin ollut ajan virkavapaalla, lainattuna hallinnolliselle puolelle. Palasin opetuksen pariin mutta en entiseen kouluuni enkä entisten oppilaideni pariin. Minut lähetettiin Santa Ritan kylään Bartolome Marin kouluun, koska saavuin viimeisenä minut laitettiin ryhmään joka oli jäänyt jäljelle muiden valittua omansa. Koulun rehtori oli ilmoittanut opetuksen johtajalle että kylässä on vammaisia lapsia ja koulussa on paljon erityisiä oppimistarpeita omaavia oppilaita. Sen johdosta meidät otettiin mukaan inklusiivisen ja erityisopetuksen ohjelmaan joka luotiin yhdessä Vapaakirkon vammaishankkeen kanssa. Ja koska kukaan muu ei halunnut tätä ryhmää ja minä olin uusin opettaja koulussa, se annettiin minulle. Enkä minä voinut kieltäytyä vaikka mieli teki”.

Bartolomé Marín koulun oppilaan kanssa.

Maria Doloresille Vapaakirkon, Ulkoministeriön ja paikallisen IPEE-kirkon vammaishankkeen, yhdessä DIPEIB-Napon kanssa, kehittämä inklusiivisen ja erityisopetuksen ohjelman koulutus oli ensimmäinen kerta kun hän todella kuuli ja oppi vammaisuudesta. Neljän viikon aikana enimmäkseen ylioppilastutkinnon omaavat opettajat yrittivät omaksua kaiken tarvitsemansa pystyäkseen toimimaan kouluissaan vastaavina erityisopettajina.

 “Kun tulin kurssille oli ainoa opettaja joka oli jo tutustunut oppilaisiinsa, hymyilee Maria Dolores, muut kuuntelivat kauhuissaan kokemuksiani kehitysvammaisista oppilaista jotka potkivat ja löivät minua sekä koulun muita opettajia ja oppilaita. Meille tämä oli aivan uusi maailma, emme edes tienneet että kylissä oli näin paljon vammaisia. Koska he olivat kodeissa piilossa olimme kuvitelleet että heitä ei ole olemassa”.

Moni asia on ehtinyt muuttua vajaan kahden vuoden aikana. Nyt Maria Doloreksella on kuusi kehitysvammaista oppilasta. Neljä heistä käy koulua aamupaivan, kahden luona hän vierailee heidän kotonaan kaksi kertaa viikossa iltapäivisin. Työ erityisopetuksen parissa on mullistanut Maria Doloreksen elämän monella tapaa.

María Dolores omassa luokassaan oppilaansa kera.

DIPEIB-Napon juhlilla esittelemässä ohjelmaa.

DIPEIB-Napon juhlilla muiden erityisopettajien kanssa.

“Kun aloitimme olimme kuin sumun keskellä, hän selittää, ensimmäinen vuosi meni meiltä kaikilta opettajilta vain työhön tottumiseen. Vieläkin puuttuu paljon, paljon koulutusta, paljon tukea. Mutta jos minä olen täällä, teen tätä työtä, se on koska tämä on minun taisteluni. Nämä ovat minun oppilaitani, tätä varten olen kouluttautunut ja minua ei enää muuteta muuhun opetustyöhön. Kun aloitin oppilaani olivat todella agresiivisia, he eivät luotaneet keneenkään ja heillä oli suuria käytösongelmia. Saavuin kotiin mustelmilla siitä miten he minua löivät ja hakkasivat, tunsin oloni välillä aivan nyrkkeilysäkiksi. Nyt kaikki koulussa ja yhteisössä saattavat nähdä eron. Entiset koulun kauhut ovat muuttuneet, he ovat ylpeitä siita että ovat minun oppilaitani, että käyvät koulua ja oppivat asioita. Iltapäivällä oppilaideni luona vierailessani he ilostuvat suuresti. Toinen heistä on jo aikuinen nainen mutta vaikeasti vammainen. Hän odottaa aina ikkunan luona tuloani. Kun hän näkee minun saapuvan lyö hän itseään rintaan ja toistelee onnellisena: Minun opettajani tulee. Joskus täytyy uhrautua paljonkin voidakseen antaa toisille iloa”.

DIPEIB-Napon erityisopettajat ovat järjestäytyneet ja he valitsivat Maria Doloresin puheenjohtajakseen. Tavoitteena on tehdä laillinen järjestö joka ajaa erityisopettajien ja oppilaiden asioita läänissä. Erityisesti koulutuksesta ja materiaalista on pulaa joka koululla vaikka hanke yrittää auttaa parhaansa mukaan.

“Meillä ei ole viranomaisten tukea, Maria Dolores paukauttaa, “viranomaisista ja päättäjista on mukava puhua vammaisista ja esiintyä heidän kanssaan, näyttää että he muka tukevat. Mutta kun pitäisi antaa rahallista apua niin budjetissa ei yhtäkkiä olekaan varaa. Lisäksi meillä opettajilla on ongelmana että koulujen rehtorit ja johtajaopettajat eivät tunne erityisopetusta ja erityispedagogiikkaa. He eivät ymmärrä miksi me tarvitsemme koulutuksia tai miksi me teemme tunti- ja kuukausisuunnitelmamme eri tavalla kuin ns. normaaliluokkien opettajat. Meidän kaikkien erityisopettajien työtä vaikeuttaa että meitä vaaditaan suunnittelemaan ja työskentelemään samalla tavalla kuin tavalliset luokanopettajat. Minulle tämä on elämäntehtävä. Suuri muutoshan tämä on ollut mutta nyt en voisi elää ilman oppilaitani. Minä olen ainoa joka taistelee heidän oikeuksiensa puolesta ja sitä aion tehdä niin kauan kuin pystyn”.