Napon provinssin vammaiskomitean kokous

Tänään oli taas Napon provinssin vammaiskomitean kuukausittainen kokous. Komiteaan kuuluvat paikallishallinnon edustajat, eri järjestöt, instituutiot ym. jotka tekevät työtä vammaisten henkilöiden kanssa tai joiden työalueen pariin kuuluvat vammaiset henkilöt. Komitea kokoontuu Ecuadorin kansallisen vammaishallinnon, CONADISin, edustajan johdolla joka kuukausi keskustelemaan toiminpiteistä joita on tehty vammaisten hyväksi, palveluista joita tarjotaan ja tarpeista joita provinssissa on ilmennyt.

Tällä kertaa FACEa oli pyydetty kertomaan toiminnastaan ja meille oli varattu puolentoista tunnin pituinen aika. Rolandon pyytäessä minua kertomaan toiminnastamme ilmoitin hänelle tarvitsevani vähintään viikon. Puheripulia kun on vaikea hallita :)

Jouduin kuitenkin tulemaan toimeen tunnilla koska ensimmäiseksi näytin vanhan videon argentiinalaisesta cumbia yhtyeestä. Garras de Amor on hyvin kuuluisa musiikistaan ja sen entinen solisti, Diego Gutierrez, oli noin kymmenen vuotta sitten suosionsa huipulla. Yhtye oli keikkabussilla matkalla seuraavaan ensiintymispaikkaan kun he kärsivät onnettomuuden. Diegolla ei ollut turvavyötä ja bussi heitteli häntä rajusti ympäriinsä kunnes hän menetti tajuntansa. Nuoren miehen herättessä tajuttomuudestä hän kertoi halunneensa nousta ylös ja tajunneensa että hänen jalkansa eivät enää totelleet häntä.Diegon mukaan seuraavat kaksi vuotta katosivat häneltä masennukseen. Onnettomuuden jälkeen hän vannoi ettei laulaisi enää ikinä. Vasta masennuksen voitettuaan hän saattoi palata esiintymään ja nauttia siitä uudelleen.

Jumalan suunnitelmien mukaan paikalla oli Tenan liikuntavammaisten järjestön pj,Wilson Fiallos, joka menetti liikuntakykynsä yhdeksän vuotta sitten bussionnettomuudessa. Videopätkän pyöriessä useampi komitean jäsenistä liikuttui selkeästi. Viimeiseksi laitoin kuulumaan kappaleen Diegon uudelta CDltä jonka hän on äänittänyt onnettomuuden jälkeen ja pyysin osallistujia kirjoittamaan paperille mikä muuttuisi heidän elämässään jos he menettäisivät liikuntakykynsä.

Monelle tämä oli elämän ensimmäinen kokemus eläytymisestä vammaisen paikalle. Useampi puhui masennuksesta, työn ja perheen menettämisen pelosta, liikkumisen mahdottomuudesta, hankaluuksista joka päiväisessä elämässä. Mutta todella koskettava oli Wilsonin puheenvuoro kun hän, omien sanojensa mukaan, ilosta itkien kertoi meille oman kokemuksensa.

Hän samaistui Diegon kertomukseen. Oman onnettomuutensa jälkeen Wilson oli masentunut, tuntenut että hän ei voisi mitenkään päästä eteenpäin elämässään. Hän oli aktiivinen nuori mies joka nautti urheilusta, pelasi jalkapalloa. Ja nyt hän oli sidottu pyörätuoliin, mitä mahdollisuuksia hänellä olisi elämässä.

- Minä uskon että Jumala ei tee mitään vahingossa, Wilson sanoi, Jumalalla oli tarkoitus kun hän antoi minun joutua onnettomuuteen ja vammautua. Siksi itken nyt ilosta, ilosta koska voin kertoa teille että olen päässyt elämässäni eteenpäin. Olen ylittänyt tuon ajan ja masennuksen ja voin nyt palvella muita vammaisia ja heidän tarpeitaan.