Flor María Andy Rivadeneyran haastattelu

Nimeni on Flor María Andy Rivadeneyra. Olen kotoisin Tenasta. Työskentelen Napon kaksikielisessä kulttuurienvälisessä opetusvirastossa EIFC-opetuksen apulaisteknikkona. EIFC on Ecuadorin alkuperäiskansojen opetusmalli perheeseen ja yhteisöön perustuvasta opetusesta alle kouluikäisille. Tiimissämme on neljä jäsentä. EIFC-opetuksen lääninjohtaja, Carmela Cerda, opetustarkastaja Cesar Alvarado, minä ja toinen apulaisteknikko nimeltään Euclides Tanguila. Meidän kahden tehtävänä on opastaa lastentarha- ja esiopetuksen opettajia opetussuunnitelmien teossa ja opettamisessa. Lisäksi teemme sihteerin töitä koska osastollamme ei ole sihteeriä.

Olen koulutukseltani ammattikorkeakoulusta valmistunut peruskoulun opettaja mutta työsketelen lastentarhaikäisten kanssa koska minusta pienet lapset ovat mielenkiintoisempia. Olen opettanut sekä kouluikäisiä että alle kouluikäisiä lapsia. Minusta on helpompi työskennellä alle kouluikäisten kanssa. Koulussa lapset ovat usein jo kyllästyneitä ja heitä on vaikea motivoida opiskelemaan. Pienet lapset matkivat luonnostaan ja tahtovat miellyttää opettajaa.

Tärkeintä pienten lasten opettamisessa on leikki, kertoo Flor. Heidän kanssaan kaikki opetetaan leikin kautta. On opettajia jotka tahtovat opettaa jo kolme vuotiaita luokkamaisesti. Oppilaiden pitää istua hiljaa pulpeteissa ja he työskentelevät taululla. Se ei toimi pikkulasten opetuksessa vaan tärkeintä on pitää opetus leikinomaisena.

EIFC-opetussuunnitelmaan kuuluu motoriikan ja tunne-elämän kehittäminen, taideaineet sekä kichwa-kieli, -kulttuuri ja perinteinen ympäristö. Florin mukaan tärkeä osa-alue opetusta on perheen kanssa työskentely ja kotivierailut. Usein lapset puhuvat ongelmista koulussa opettajalle eivätkä kerro niistä kotonaan vanhemmille. Siksi on tärkeä pitää yhteyttä perheisiin. Tietenkin perheissä on myös ongelmia joihin opettajan tulee puuttua.

Monet kichwa-perheiden ongelmista ovat hyvin samantapaisia kuin suomalaisperheiden. Suurimmaksi ongelmaksi Flor nimeää alkoholismin. Hänen mukaansa kylissä on paljon alkoholismia joka tuottaa erilaisia ongelmia perheille. Lasten kanssa tämä näkyy pahoinpitelyinä ja hyväksikäyttönä. Äitien alkoholinkäyttö, varsinkin raskauden aikana, puolestaan aiheuttaa erilaisia ongelmia. Monista kouluista löytyy lapsia joilla on äidin raskaudenaikaisen alkoholin käytön aiheuttama kehitysvamma.

Toinen vakava ongelma kichwa-kylissä on lasten yksinjääminen vanhempien töiden takia. Monesti vanhemmat työskentelevät pitkään ja lapset jäävät yksin iltaan saakka. Vakavamman ongelman aiheuttaan monien perheiden maapalstojen sijaitseminen kylien ulkopuolella. Pienten lasten tapauksessa tämä tarkoittaa lasten puuttumista koulusta kun vanhemmat lähtevät maatöihin. Sen tähden opetussuunnitelma on joustava ja lapset osallistuvat opetukseen kun pystyvät. Kouluikäisten kohdalla samaa joustavuutta ei enää ole joten vanhempien lähtiessä viikolla maatilalleen jäävät lapset kotiin yksin kunnes vanhemmat viikonloppuna palaavat takaisin.

Flor sanoo että lasten jättäminen yksin koko viikoksi on kouluikäisten parissa jo liian tavallista. Sitä tapahtuu joka kylässä, hän toteaa. Lastentarhaopetukseen osallistuvia ei yleensä hylätä yksin koko viikoksi mutta joskus vanhemmat töiden takia jättävät heidät yksin kotiin.

Tämä näkyy myös lasten huonona ravitsemuksena. Lasten jäädessä yksin he syövät mitä vanhemmat ovat heille jättäneet tai mitä osaavat itselleen tekoaineista valmistaa. Myöskin köyhyys aiheuttaa huonoa ravitsemusta. Flor mainitseekin aliravitsemuksen suureksi ongelmaksi kouluissa. Oppilaat tulevat aamulla kouluun ilman aamupalaa, hän kertoo. Huono ravitsemus aiheuttaa oppimisongelmia ja erilaisia sairauksia. Nämä ongelmat ovat tavallisia ihan jokaisessa alueen koulussa.

Florille vapaakirkon vammaishanke merkitsee mahdollisuutta. Hänestä on tärkeä saada apua ja tukea työhön jota kaksikielinen kulttuurienvälinen opetusvirasto Napossa tekee. Hanke on kouluttanut opettajia ja opettanut heille uusia taitoja ja erityisesti miten voidaan työskennellä vammaisten oppilaiden kanssa. Ennen vammaiset oppilaat eivät olleet koulussa, Flor selittää, he jäivät kotiin. Vieläkin on monia vammaisia lapsia jotka ovat kotona eivätkä käy koulua. Inkluusio on tärkeää koska silloin arvostetaan ihmistä.

Florilla on itsellään 29-vuotias mykkä serkku. Hän oli pienenä kuullut mutta ei pystynyt puhumaan. Lapsena poika oli kuitenkin tunkenut maissia korvaansa ja menettänyt kuulonsa sen tähden. Serkkuni ei koskaan käynyt koulua, Flor selittää, hän on hyvin älykäs mutta hänellä ei ollut samaa mahdollisuutta kuin vammaisilla lapsilla nykyään on. Olen varma että jos Tenaan saataisiin koulu aikuisille vammaisille hän tahtoisi oppia lukemaan ja voisi hankkia itselleen ammatin.

Toiveeni on että hankkeen kautta opettajat parantaisivat ammattitaitoaan ja oppisivat miten vammaisten oppilaiden kanssa tulee toimia, Flor toteaa. Ja kaikkein eniten toivon että he panevat luokissaan käytänköön kaiken oppimansa. Itse haluan oppia myös lisää. Opettajat kysyvät meiltä neuvoa ja sitä varten tarvitsen tietää vielä enemmän kuin he. Haluaisinkin saada lisää koulutusta inkluusiosta.

Flor María Andy Rivadeneyra, Napon läänin kaksikielisen kulttuurien välisen opetusviraston EIFC-opetuksen apulaisteknikko.

Ajatuksia syistä miksi Jumala sallii vammaisuuden

Muistatte varmasti Uudesta Testamentista kohdan jossa Jeesus parantaa sokean miehen. Samalla häneltä kysyttiin miksi mies oli sokea, oliko hän tehnyt syntiä vaiko hänen vanhempansa. Tämä ajattelumalli on täällä edelleen vallalla. Vammaisuus on rangaistus ja siksi hävettävä asia. Monet alkuperäiskansojen kylien vanhemmista kertovat miten vaikea on kulkea lastensa kanssa julkisilla paikoille juorujen ja pahojen puheiden takia. Onhan se mielenkiintoista pohtia mikä synti on aiheuttanut lapsen vammaisuuden.
Minulle onkin ollut tärkeä puhua opettajille siitä miten Jeesus ei koskaan kutsunut vammaisuutta rangaistuksesta. Ja hän jopa puhui ajatusta vastaan että se olisi synninstä aiheutunutta. Monelle opettajalle tämä on ollut hämmästyksen aihe. Varsinkin kun olen mennyt niin pitkälle että olen sanonut vammaisten lasten olevan lahja Jumalalta. Mutta itse olen niin oppinut kokemaan. Jeesus puhuu siitä miten mitä teemme näille vähäisille teemme hänelle ja vammaiset lapset ja aikuisetkin ovat varmasti kaikkein vähäisimpiä mitä maailmasta löytyy. Niinpä meillä on varsinainen etuoikeus palvella Jumalaa suoraan kun palvelemme vammaisia.
Iso hyppy ajatusmallista jossa vammaisuutta pitää hävetä ja pelätä mutta varmasti Jumalalle mahdollinen.
Tänään sain taas nautinnokseni nähdä miten opettajat huomasivat inkluusion olevan mahdollista. Ja ymmärsivät voivansa opettaa vammaisia lapsia luokkahuoneessaan muiden oppilaiden mukana. Tuottaahan se lisää työtä mutta antaa myös meille mahdollisuuden kasvaa ammattilaisina ja erityisesti ihmisinä.
Itselläni on usein ollut mielessä pikkuinen down syndrooma tyttö Bajo Ongotan kylästä. Tapasin Sisan ollessani arvioimassa alakoulun oppilaita. Hän on vasta neljä vuotias ujo pikkutyttö. Sisa olisi kovin mielellään lähtenyt kotiin äitinsä mukana mutta suostui vielä koulun jälkeen juttelemaan vieraan naisen kanssa. Tosin juttelusta ei tullut paljoa kun tyttö ei osannut vielä puhua. Jostain syystä hän jäi mieleeni koululla käynnin jälkeen ja samoin tuo oudolta tuntuva nimi, Sisa.
Vasta kaksi viikkoa sitten aloitin, vihdoin ja viimein, kichwa-tunnit aivan oikeasti ja sain selville että sisa tarkoittaa kukkaa. Oli ihana ajatella jo vanhemman puoleista pariskuntaa jotka olivat antaneet viimeiselle lapselleen, vammaiselle pienelle tytölle, nimeksi kukka. Ehkä se kuvastaa sitä miten kauniiksi he tytön tunsivat. Ainakin äidin asenteesta tytärtään kohtaan saattoi huomata rakkauden ja välittämisen.
Kiitoksia siitä kaikesta tuesta ja rukouksistanne. Ne ovat hyvin tärkeitä minulle ja antavat voimaa ja turvaa tuoda Jumalan rakkautta ja välittämistä näille kaikille pikku kukkasille täällä.

Kichwa-kielen opiskelusta

Olen nyt kuukauden verran käynyt kichwa-kurssilla Quitossa. Kurssin aikataulu oli ilmoittautuessani lauantaisin 9-13:00 mutta opiskelijoiden kesken olemme onnistuneet muuttamaan sen täysin. Meitä on yhteensä viisi, minä, Ana, Evelyn ja Laura jotka ovat opiskelijatyttöjä sekä Michel, nelikymppinen agronomi. Opettajamme on nimeltään Inti, eli aurinko, hän kuuluu Saraguro-alkuperäisheimoon ja on runoilija.

Tällä viikolla tuntimme pidettiin tiistaina ja perjantaina klo 10-12:00. Tosin tänään jäimme juoruamaan opettajan kanssa yhteen saakka. On ollut hyvin mielenkiintoista vertailla eri murteita ja murrealueiden tapoja ja kulttuuria. Saraguro-heimo on Etelä-Ecuadorilainen kun taas yleiskichwa on Pohjois-Ecuadorilaista. Itse teen työtä viidakkoalueella ja sen tähden haluan oppia erityisesti Amatsoonasin kichwaa joka on hyvin erilainen murre ja kulttuuriltaan myös varsin erilainen kuin vuoristokichwa. Ana puolestaan on Keski-Ecuadorista joka kuuluu eri murrealueeseen ja vaikka hän on täysin espanjankielisestä perheestä tuntee hän kuitenkin jonkin verran ympäristön tapoja. Laura ja Evelyn ovat Quitosta ja edustavat siis Pohjois-Ecuadoria.

Oman lisänsä tähän soppaan tuo Michel jonka äiti on perulainen ja isä ranskalainen. Hän on kasvanut Perussa ja opiskellut sitten agronomiksi Ranskassa jonka jälkeen hän on työskennellyt eri Latinalaisen Amerikan maissa. Perussa asuessaan hän on opiskellut yhden sen alueen quechua-murteista. Lisäksi opettajamme Inti on hyvin kiinnostunut linguistiikasta ja osaa itsekin jonkin verran eri kechuan murteita, sekä Perusta että Boliviasta. Hän on jopa matkustanut Boliviaan ja opiskellut siellä.

Kun tähän vielä lisätään Suomen kieli jota itse käytän ja jolle yritän kääntää kichwan sitä paremmin ymmärtääkseni on voitte kuvitella minkälainen sekamelska tunneilla on. Itsestäni tuntuu yleensä tuntien päätyttyä että pääni on turvoksissa koska sinne on tungettu niin paljon tietoa ja kummasteltavaa. Toisaalta olen rakastunut tähän opetustapaan. Kieli yksin ei välttämättä aukene, on tunnettava kulttuuri sen takana. Ja kuten viidakkokichwassa, rakastaminen on tuskaa. Eli llakina-verbi, joka vuoristossa merkitsee kärsimistä, ikävöimistä, sitä että on ongelmia ja kivun ja tuskan kokemista, saa viidakossa näiden lisäksi myös merkityksen rakastaa. Amatsoonasin alueella rakkaus on siis todella tuskaa.

Kurssin aloittaessani Inti varoitti että viidakkokichwa on hyvinkin erilainen murre kuin vuoristossa käytettävä. Samaa minulle sanottiin viidakkoalueellakin. Keskusteltuani Napon läänin kaksikielisen opetusviraston linguistiikkojen kanssa sain kuitenkin luvan opiskella vuoristomurretta, kunhan lupasin heti sen jälkeen oppia ”oikean” tavan puhua. Itse totesin alkuvaiheessa opintojen olevan hyvin perustavanlaisia ja kieliopin varmasti hyvin samankaltaista. Useimmiten näin onkin, mutta välillä aina opettaja kertoo että tätä taivutusmuotoa ei käytetä viidakossa. Joanna otapas selvää miten tämä siellä sanotaan. Tai viidakossa ei sanota näin, kukaan ei ymmärrä sinua jos niin puhut, otapas selvää miten sinun pitää siellä sanoa. Mutta toisaalta se vain tekee elämästä mielenkiintoisempaa ja antaa aihetta keskusteluihin Tenassa ollessani.

Yksi kurssin lisäarvo on ollut oppia miten paljon Ecuadorin espanja on saanut vaikutteita kichwasta. Michel on meille kertonut miten Perussa käytetty espanja eroaa ecuadorilaisesta ja yhdessä Intin kanssa olemme löytäneet perusteet sille suoraan kichwasta. Toisaalta ecuadorilainen kichwa on saanut hyvin paljon vaikutteita ennen inkoja Ecuadorissa olemassa olleista alkuperäiskansojen kielistä joita ei enää valitettavasti ole olemassakaan. Siinä onkin siis solmu selvitettäväksi mutta rakastaa on kärsiä.

EIFC-opettajien, eli Yhteisöön ja Perheeseen Perustuvan Opetuksen opettajien koulutus

Erityisopetuksenosaston teltta kaksikielisen opetusviraston 25-vuotis juhlilla

Tanssi-esityksiä kaksikielisen kulttuurienvälisen opetusviraston 25-vuotis juhlista

Napon läänin kaksikielisen opetusviraston 25-vuotisjuhlat

Ecuadorin kaksikielinen kulttuurienvälinen opetus täytti 25 vuotta tänä vuonna. Eri alkuperäiskansat ovat näiden 25 vuoden aikana kehittäneet opetusmenetelmää joka parhaiten sopisi heidän kulttuureihinsa. Paljon on vielä tehtävää jotta kaikki lapset ja nuoret voisivat saada opetusta ommalla kielellään ja omaan kulttuuriinsa sopivalla tavalla.

Eri yläkoulujen, alakoulujen ja lukioiden oppilaat olivat valmistaneet ohjelmanumeroita juhlaa varten. Vasemmalla olevalla lukiolaispojalla on chilipippureista tehty ketju yllään.

Tässä alakoululainen tyttö joka esiintyi koulunsa numerossa. Heidän tanssinsa kertoi chontacuron, eli chontapalmun toukan, tarinan. Mato muuttui tanssin aikana soturiksi. Tytöllä on kädessään chontacuro-toukka. Ne ovat täkäläisille suurta herkkua.

Lukiolaiset maalaavat toisilleen perinteisiä kasvomaalauksia tanssinumeroaan varten.

Pano-alakoulun oppilaita joille heidän erityisopettajansa maalaa perinteisiä kuvioita tanssia varten. Kuviot ovat erilaiset naisille ja miehille.

Paras perinteinen -puku kilpailuun osallistuneita ehdokkaita. Etummainen lukiolaistyttö voitti kisan. Puvun lisäksi heidän piti esittää perinteinen tanssi sekä pitää kichwan-kielinen puhe.